Pappa ja Kekkonen kairassa patikoimassa

Kekkosen muistelma vuodelta -52, kun hän oli kairassa patikoimassa pappani Onni Mukkalan kanssa.

En tiedä millaisia ihmisiä ovat nykyajan pääministerit ja presidentit, mutta tämä tarina vähän valottaa millainen luonnon läheinen tavan tallaaja hän oli ja miksi vanha kansa aina niin vuolaasti kehuu Kekkosta. Nykyään tuntuu että ministerit kokevat olevansa kansaa parempia, mutta näin ei aina ole ollut. Kekkonen vaikutti ihmiseltä jolla oli jalat maassa ja käyttäytyi kuin olisi ollut yksi meistä rivikansalaisista.

[Julkaistu: Uusi Kuvalehti n:o 8, 1.11.1952

Uusi Kuvalehti n:o 9-10, 13.12.1952.]

Hirvaskairassa lokakuun alkupuolella. -  Syökö kala rautaa?  Syyskuun viimeisen päivän aikaisena aamuna olin kahvia odotellessani heittänyt ongen yöpaikkamme äärellä olevaan pieneen lampeen ja ilman aikojaan viruttelin pyyntineuvoa kirkkaassa vedessä. Oppaani ja matkatoverini Onni Mukkala, joka oli saanut kahvit valmiiksi, kysäisi noin minulta huomenjuomalle kutsuessaan. Näillä sanoillapa se sitten lomamatkani alkoi, sillä kahvinjuonnin jälkeen pantiin "reppu pykälään", kuten pohjoisessa sanotaan, ja aloitettiin patikointi Hirvaskairassa.  Olin lähtenyt kymmenkunnaksi päiväksi lomalle Lappiin. Lokakuun alkupuoli ei ole mikään loma-aika, siitä olen samaa mieltä sen pääkaupunkilehden kanssa, joka murisi, että miksi pääministeri menee lokakuussa lomalle, ennen hyvään vanhaan aikaan herrat ja ministerit toki pitivät lomansa kesällä. Mutta kun kesällä ei kerkiä, niin saa luvan syksyllä tarjeta, jos nyt lomaa aikoo tämän vuoden nimissä vielä pitää. Toiselta puolen Lappi tarjoaa tilaisuuden tietynlaiseen lomanviettoon myös lokakuussa, jos näet ei hae aurinkoisia hiekkarantoja eikä muuta siihen verrattavaa. Minun tarkoitukseni oli kierrellä kairassa selältä selälle, jupolta jupolle ja vaaralta vaaralle jänkiä, aapoja ja uomia vältellen. Näin vesikesän jälkeen Lappi ei ole mitään helppokulkuista maastoa, sillä erinimiset suomaisemat ovat veteliä ja vetisiä, mutta jos ei ole sanottavaa kiirettä, vaan on aikaa kiertää aapa tai palata jängän puolivälistä takaisin ylipääsemättömän eteen joutuessaan, niin kyllä Lappi kelpaa lokakuussakin. Minulla oli lisäksi se arvaamaton onni, että samaan aikaan kun Etelä-Suomessa elettiin vedenpaisumuksen tunnelmissa, Lapissa ei satanut tippaakaan vettä. Vasta viimeisenä matkapäivänä taivas heitteli vienosti lumia.  Oppaakseni ja hartsun kantajaksi olin saanut savukoskelaisen poromiehen, riistapoliisi Onni Mukkalan, joka vuosien mittaan on ollut monen etelän miehen kalastus- ja metsästystoverina. Tällä kertaa ei enempää kalastusta kuin metsästystäkään pidetty edes sivuharrastuksena, vaan tarkoitus oli yksinkertaisesti kartan ja kompassin avulla kierrellä kairassa. Salainen päämääräni oli jättää 250 km:n jalkamatkataival selkäni taa kymmenessä päivässä. Peläten, että kävelyurakassa käy kuten kalastuksessa, jossa saalis pakkaa ajan mittaan suurenemaan, pyysin, että Onni pitäisi päivämatkoistamme kirjaa. Kun reissu vihdoin päättyi, julisti Onni, että kymmenen kilometriä puuttuu. Olkoon.  Kun olen aikaisemmin ollut erämaamatkoilla, on niillä tavallisesti tapahtunut se virhe, että heti kärkeen on kohta ensimmäisinä päivinä kuljettu niin pitkät matkat, että parin kolmen päivän jälkeen tottumaton mies on ollut henkilaitana, lihakset kipeinä, varpaat rakoilla ja sisu kaulassa. Tällä kertaa päätimme tehdä toisin.  Syvälle kairaan ei lähdetty suoraan ryykkäämällä, vaan jäätiin suhteellisen lähelle maantietä muutamaksi päiväksi, joiden aikana tehtiin lyhyehköjä matkoja. Kun olin saanut rakot jalkoihini, ja ne oli parannettu ja kun ruumis oli jo vähän tottunut tarpomiseen, sitten vasta lähdettiin varsinaiseen korpeen. Näistä matkoista on oikeastaan aika vaikea laatia mitään maankaatoa matkakertomusta, sillä asumattomassa kairassa ei juuri ihmisiä tapaa, ellei heitä asioikseen etsi. Saisihan sitä sanoja peräkkäin paperille tällaisenkin kiertelyn jälkeen, jos olisi tunnelmarunoilija tai muu akateemikko, mutta kun ei ole. Sitä paitsi on aivan hyödytöntä ruveta yrittämään Lapin luonnon kuvausta, sillä Manninen, Wallenius ja Järvinen ovat jo sanoneet, miten asiat ovat, ja hyvin ovat sanoneetkin. Kaksi viimeksi mainittua varmaan sanoo vastakin, ja onpa noita eteviä yrittäjiä sillä alalla muitakin. Nämä asiat täytyy säästää ammattimiehille.  Lokakuisessa kairassa ei ole juuri vastaantulijoita. Tarsarannan Pekan tapasimme emäntineen ja poikineen Kiiskijoen latvoilta siirtelemässä heiniä latoon. Pyöriäislammen pirtiltä oli juuri ennen sinne saapumistamme lähtenyt muutamaa päivää aikaisemmin tapahtuneen poroerotuksen jälkeen viimeinen poromies, sillä piisi oli vielä lämmin.  Mutta aina kairassa tapaa muuta mieleen jäävää. Tietenkin porotokkia kymmenittäin. Riistaa oli vähän. Koko matkamme aikana näimme 11 metsälintua, 2 vesilintua ja neljät hirvenjäljet. Mutta Olkkaselästä tapasimme pudonneen lentokoneen jäännökset, Hierikkoselästä kuusi vieri vieressä olevaa ilmapommin valtavan suurta kuoppaa (se pommittaja on ollut taatusti humaani mies, sillä lähimpään taloon on ainakin 10 kilometrin matka). Perunkajärven päässä töksähdimme ihmeellisiin korsukaupungin raunioihin, jotka Niinijärven emäntä meille sitten selitti saksalaisten varastoalueeksi. Siinä tärkeimmät. Tietenkin löysimme lukemattoman määrän poromiesten kämppiä, kalasaunoja, heinämiesten asumuksia ja vanhoja savottapirttejä. Nämä viimeksi mainitut olivat yleensä hajoamistilassa. Mutta poromiesten pirtit olivat kunnossa, vieläpä yleensä siistissä kunnossa, ja tarjosivat oivallisen yösijan kulkijalle.  Tuollainen tyypillinen poromiesten pirtti on noin 3x3,5 m:n suuruinen rakennus, jossa on oven toisella sivulla, tavallisesti vasemmalla ovesta katsoen, avotakka tai uudenaikainen peltikamiina, mikä on huono asia, sillä piisi on parempi. Takaseinällä on n. 2 m leveät laverit koko seinän pituudelta. Kuivia puita on pirtissä aina yhtä yötä varten, siitä saa jokainen vieras pitää pirtistä lähtiessään huolta. Hyllyllä on tulitikkuja ja suolaa, muutamissa kämpissä teetä ja kahviakin. Eräissä pirteissä tapaa narusta riippumassa pari pakettia näkkileipää. Vesiastia, mukeja ja käristyspannu kuuluu kalustoon, olipa Saittajärvellä naskali ja parsimaneulakin. Orsilla riippui pari kolme kuivattua poronnahkaa taikka poron kuorta, kuten Onni Mukkala niitä nimitti. Ja laverin pääpuolessa on halot päänaluseksi. Poronnahka petinä ja halko tyynynä, sille asetelmalle hymyillään ehkä, ja kauhulla minä itsekin sitä etukäteen ajattelin, mutta kyllä se on tervetullut asetelma päivän rämpimisen jälkeen.  Tämä minun matkatoverini Onni Mukkala oli syntynyt ja ikänsä elänyt Lapissa. Hän osaa ammattinsa. Oli sitä suorastaan nautinto katsoa, kuinka nopeasti ja nokkelasti tulipuut kerättiin ja nuotio syntyi rovakannon juureen päiväkahvia tai vain tulistelua varten ja kuinka osuvasti rakovalkea yöksi valmistui. Onni kertoikin, että kerran hän poromiehenä ollessaan laski, kuinka monta asentopaikkaa hän oli tehnyt yhden talven aikana, ja tuli täyteen sataan. Monella näistä hän oli ollut useammankin yön. Kovaa elämää saa poromies viettää, kun hyvän joukon toistasataa yötä joutuu olemaan talven kylmimpinä kuukausina nuotiolla yötä. Senpä vuoksi nyt alkaa kuulemma olla jo vaikea saada poromiehiä, sillä savotat uudenaikaisine kämppineen, saunoineen ja lämpimine ruoka-annoksineen vetävät puoleensa.  Ohjelmaamme kuului, että päivällä jolloinkin 12:n ja 2:n välillä, kolmisen, nelisen tuntia taivallettuamme, ryyppäsimme kahvit ja puraisimme leipää ynnä poronlihaa. Kun Onni keitti ensimmäiset kahvit, maistelin sitä ja kysäisin, muistitko panna höystöjä lainkaan. Vakuutti kyllä panneensa, mutta selitti, että hän tykkää enemmän leipeästä kahvista. Minä ymmärsin silloin, että hän on laihan kahvin ystävä, mutta sovittiin silti, että humautetaan vaan enemmän kahvia veteen niin kuin tehtiinkin. Vedestä puheenollen, kerran tuntui siltä, että vesi ei millään ala kiehua. Kun sitä ihmettelin arveli Onni: -  Sattuipa niin urosta vettä, että ei taija kiehua.  Varsinaissuomalaiset kielemme vaalijat, jotka sanovat tietävänsä kaiken suomen kielestä, senkin selvittänevät, mistä tuollainen sanonta on kotoisin. (Mistä lie tuo sanonta kotoisin, mutta urosta = uros? Suomalaiset jäärät ovat pitäneet tunteet sisällä eivätkä ole lämmenneet niin helposti?)  Kuten tämäkin: kerran Kiristäjäjärven kämpällä etsiskeli Onni kahvia juodessamme sokereita nahkakukkarosta, jonkalaisessa Lapin mies kuljettaa sokerinsa ja kahvinsa. Ei tuntunut saavan sokeripalaa hyppysiinsä ja totesi:  -  Kovin ovat sokerit menneet aroiksi. (Papan puhetyyliä ja tarinoita oli mukava kuunnella, kun se juttutuulelle sattui, mutta toisinaan se oli ihan hiljaa omissa maailmoissaan.)  Tämä nyt ei ole mikään selittämätön kuva-arvoitus, milloin näet sokerit ovat arkoja, mutta miksi vesi on urosta, kun se ei tahdo kiehua, siitä ei tavallinen juristi pääse jyvälle. Onni on erämiehenä vallan verraton. Tähän puoleen palaan myöhemmin, mutta tässä jo kerron, että hän on ampunut 18 karhua. Kovasti hän pyyteli minua ensi vapun tienoilla Martinkylään karhunajoon, mutta kun hän oli katsellut minun kamppeitani, niin hän oitis sanoi, että paremmat kamppeet saat ottaa mukaasi. Kun kyselin, missä vika, hän selitti, että flanellipaita pitää ensiksikin olla. -  Pumpulipaita kun kastuu, on kuin rautapellistä olisi paita päällä.  Ja paksut villasukat olla pitää, eikä monia ohkaisia. Kyllähän se niin onkin.  Niin, meidän päivämme kuluivat kävelyssä. Tunnuimme olevan harvapuheisia poikia molemmat, joskus meni tuntikaupalla, ettemme vaihtaneet sanaakaan. Onni seurasi karttaa ja minä katsoin kompassia, että seuraavaan etappiin otettua suuntaa noudatettaisiin. Emme näet piitanneet enempää "kesäkeinoista" kuin "talvikeinoistakaan", kuten Onni sanoi Enontekiössä kesäpolkua ja talvitietä nimitettävän, jos ne eivät sopineet koko tasmällisesti meidän kulkusuuntaamme. Menihän se kompassin mukaan kulku miten kuten, joskus tarkasti kuin naulankantaan, joskus taas päin männikköä. Silloin tällöin sattui, että olin ymmällä enkä tiennyt, minne olimme joutuneet. Tapasin kysäistä: - Olisipa jaloa tietää, missä olemme.  Ja Onni tapasi vastata: -  Kyllähän met näillä laitamilla tupsuttelemma.  Samalla hän katkaisemansa oksan avulla minulle näytti omasta kartastaan, missä me viilettelimme. Kyllä se paikkansa piti.  Mutta päivät olivat monet, joina yhdessä kuljimme, ja illat pitkät, joina piisin tulia katselimme, niin että ehti siinä Onni kertoa itsestään ja elämästään. Onni on 41-vuotias mies, Sallassa syntynyt, Savukoskella asuva. Hänellä on rintamamiestila Martinkylässä, tilalla rakennukset, mutta peltoa vasta seitsemisenkymmentä aaria. Suoviljelystä on hankkeissa, ja niin alkaa Onni vanhemmilla päivillään puuhata maan kanssa sen sijaan että hän tähän mennessä on saanut elatuksensa metsästä ja vedestä.  Metsästyksenvalvoja Tauno Mäeltä minä sain ennen matkaani Onnin osoitteen ja häneltä jo kuulin Onnista monia hyviä juttuja. Onni on kautta Itä-Lapin tunnettu taitavana ja sitkeänä erämiehenä. Niinpä Mäki kertoi, että kerran Onni lähti karhunajoon Kilpelän Kaalepin ja Niemen Pekan kanssa. Kun oli hiihdetty 18 tuntia, niin Niemen Pekka, kolminkertainen Ounasvaaran viidenkympin voittaja ja maailmanmestari St. Moritzissa, oli saanut tarpeekseen. Kun oli hiihdetty 24 tuntia, oli Kilpelän Kaaleppi sanonut, että minä en jaksa enää pirullakaan. - Eikä minun tarvinnut hiihtää enää kuin 5 tuntia, kun karhu oli kaadettu, oli Onni lopettanut kertomuksensa siitä karhunajosta.  Näinpä kun olin kuullut Onnista Mäeltä, niin kysäisin vuorostaan Onnilta, miten oikein tapahtui se Mäen suorittama karhunkaadon filmaaminen, jossa Onni oli ollut karhun ohella toisena päähenkilönä, nimittäin ampujana. Oli käynyt tähän tapaan:  Toukokuun 20. päivän tienoilla 1950 lähtivät Mäki, metsänhoitaja Haglund Ruotsista ja metsänhoitaja Korpivaara Onnin opastamina karhunajoon n. 40 km Martinkylästä pohjoiseen ja majoittuivat erääseen kämppään. Maassa oli vielä täysi lumi. Mitään tietoa karhusta ei ollut, mutta noilla kairoilla tapaa kyllä karhuja keväällä liikkua. Ne lähtevät pesästään huhtikuun lopulla ja jäljet ovat lumesta helposti löydettävissä.  Kämpältä lähti Onni jälkiä etsimään ja löysikin ne 4 kilometrin päästä. Salametsästäjä oli edellisenä syksynä kaatanut hirven, mutta jättänyt sen metsään. Karhun pesä oli ollut n. 300 m:n päässä hirvenraadosta ja siinä oli karhu mässäillyt. Kun karhu kuuli miehen tulon, se oli lähtenyt karkuun, mutta Onni pääsi kohta karhun rinnalle ja ampui sitä sen verran, että veri lähti, jotta saisi karhun pysähtymään ja ehtisi hakea filmaajat. Sen vuoksi Onni ampui rintaontelon kautta, "tyhjältä onnelta". Karhu haavoittui, mutta kun Onni hiihti lähemmäksi, alkoi karhu täyttää päälle. Onni lähti pakoon ja karhu painui muutaman kuusen juurelle makaamaan. Onni hiihti kämpälle ja hälyytti filmaajat töihin. Kun karhun luokse hiihdettiin, Mäki varoitteli moneen kertaan, että elä vain sitten ammu, ennen kuin annan luvan. Onni lupasi tunnollisesti odottaa käskyä.  Kun joukko saapui karhun luo, makasi se kaikessa rauhassa kuusen juurella. Miehet hiihtivät parinkymmenen metrin päähän siitä. Filmikamerat, Haglundillakin oli sellainen, pantiin kuntoon, eikä karhu ollut moksiskaan. Vasta kun kamerat alkoivat surista, karhu suuttui ja hyökkäsi päälle. Mäki otti kuvaa ja Onni seisoi Mäen rinnalla. Siinä kuvanoton touhussa Mäki yritti kääntää suksiaan, jolloin hanki murtui ja mies kaatui koneineen hankeen, selkä karhuun käsin. Ylös yrittäessään Mäki katsoi taakseen ja huomasi, että karhu on vajaan 2 metrin päässä kita auki päälle tulemassa. Onni seisoo kivääri poskella, mutta ei ammu, koska ei ole saanut komentoa. Tällöin kiljaisee Mäki sydän pelosta pakahtumaisillaan ja kovalla äänellä, vaikka suu on lunta täynnä: -  Ammu, Onni, perkele!  Sulkujen sisällä on syytä arvosteluna sanoa, että ei käyttänyt kaunista kieltä filosofian maisteri Mäki tässä tilanteessa. Mutta kun Onni kertoi sanatarkasti Mäen tulikäskyn ja kun tämän kirjoittaja kuuluu siihen kirjailijakaartiin, jonka piirissä totuudellinen kuvaus asetetaan kaiken yläpuolelle, on Mäen lausuma otettu tähän uskollisesti tapahtuman oikeaa kulkua vastaavaksi. Mäki saanee ainakin lukijakunnalta anteeksi harkitsemattoman ilmaisutapansa sen johdosta, että hän olympiakisojen hirviammunnassa sai pronssimitalin, mitä mainiota suoritusta minulla oli ilo kahtena päivänä seurata jännäten hänelle ainakin hopeaa - mutta turhaan. (Se mitä Kekkonen jättää kertomatta, niin pappa ei jättänyt. Karhun kaaduttua he olivat hakeutuneet lammen tuntumaan jotta Mäki oli saanut pestä alushousunsa, mikä tässä tilanteessa on ihan ymmärrettävää.)  Onni ampui, luoti sattui rintaan ja karhu kaatui heti. Luoti oli kulkenut pitkin ruumista ja löytyi karhun takamuksista lihan ja nahkan välistä. Seuraavana aamuna hiihti filmausporukka 30 kilometriä tiedossa olevalle kierretylle karhun pesälle. Karhu oli jo ollut ulkona pesästä, mutta palannut sinne takaisin pentujensa luo. Karhu ei lähtenyt pesästä ennen kuin puukalikalla pistettiin pesän suusta sisään. Onni ampui karhun ja molemmat herrat filmasivat mielenkiinnottoman tapahtuman. Pesästä löytyi kaksi pentua, jotka pantiin köysiin.  Onni kertoi muuten, että karhulla saattaa olla paitsi tammikuussa syntyneitä pentuja samassa pesässä edellisen talven pentujaan, joita Onni nimitti erauspojiksi. Kerran oli Martilla löydetty pesä, jossa oli ollut emä ja kolme erauspoikaa ynnä yksi pikkupentu.  Monia karhunkaatojuttuja se Onni minulle kertoi. Kahdeksantoista karhun kaadossa on tietenkin tapahtunut paljon mieleen painuvaa. Minulle jäi muistiin eräs juttu. Onni lähti muutaman toverinsa kanssa karhun ajoon ja jäljet löydettiin pian. Hanki ei kantanut, jonka vuoksi sovittiin, että ei pidetä kiirettä. Mutta miten siinä hiihdellessä ja Poju-koiran pyrkiessä karhun perään Onni ei malttanutkaan, vaan lähti vetämään lujaa ja toveri ei jaksanut seurata mukana. Väliin johti Onni, väliin Poju. Muutamalla järvellä oli vähän lunta, joten Poju jätti Onnin ja ehti ensiksi metsään järven taakse. Sieltä Onni tapasi Pojun kuusen juurelta haukkumasta. Onni luuli, että koira on erehtynyt haukkumaan lintua, mutta kun hän meni kuusen alle, hän näki, että karhu oli noussut aivan kuusen latvaan noin 20 metrin korkeudelle. Onni ampui. Karhu alkoi huutaa kovalla äänellä ja löi käpälillään vihapäissään rajusti kuusen runkoon. Onni ampui toisen kerran, karhu huutaa yhä kovemmin. Kolmas laukaus sattui sydämeen ja karhu putosi heti. Perästä päin havaittiin, että molemmat ensimmäiset laukaukset olivat sattuneet "tyhjälle onnelle" eivätkä olleet kuolettavia.  Muusta riistasta Onni kertoi, että susia hän on tappanut seitsemän. - Se on rankkaa hommaa, sillä susi on jalkava elukka. Kerran oli Onni haavoittanut sutta, mutta ei kuolettavasti. Susi oli painunut kuusen juureen ja oli ollut kuin koira, häntä alhaalla. - Näki silmistäkin, että se kyllä armoa pyysi.  Ilveksiä Onni on tappanut kuusi. Ilves on helppo saavuttaa, se on suhteellisen hidas lumella. Se ei ota muuta kuin kymmenkunta laukkaa ja sitten lähtee juosta nylkyttämään. Ilveksen liha on hyvä, ilvespaistia ei erota lammaspaistista.  Ahmoja on Onnin toimesta surmattu kolmattakymmentä. Ahma on vaikea otus, nopea ja kestävä. Susi on tosin vielä nopeampi, mutta "sujella on se, että se vajjoo, kun sillä on pienet tassut". Ahmalla on taas kauhean isot tassut ja se on pieni kooltaan. "Jos huomaan ahman jäljet, en lähe perrään, on se niin paha ajattaa." Ahma, joka joutuu rautoihin, syö vajaassa yössä jalkansa poikki ja lähtee karkuun. Saman tekee näätäkin.  Muutamana hämärtyvänä iltana olimme päässeet, Mukkalan Onni ja minä, Niinijärven etelärannalle ja huutelimme venettä vastapäisellä töyräällä olevasta talosta. Pian tuli talosta naishenkilö pikku lapsen ja haukuskelevan koiran kera veneelle ja souti meitä hakemaan. Kun vene laski rantaan ja pikku tyttö näki meidät, hän puhkesi sydäntäsärkevään itkuun. Äiti lohdutteli ei niinkään paljon tyttöä kuin meitä ja selitteli, että ei tuo itku ole suorastaan meihin kohdistunut, vaan kun tyttö oli odottanut Sodankylässä töissä olevaa isäänsä kotiin, ja sitten näki vieraat miehet, niin itku pääsi.  Se oli Niinijärven talo, johon olimme tulleet. Rakennukset olivat pahoin rappiolla. Pirttirakennuksen kattoa oli yritetty moneenkin otteeseen paikata, mutta emännän kertoman mukaan vesi tuli sateella sisälle pirttiin. Sitä ei ollut vaikea uskoa. Talossa oli pirtin vieressä kaksi kamaripöksää, mutta toisesta oli laipio putoamassa alas eikä toinenkaan juuri ollut paremmassa kunnossa.  Niinijärven talossa asui Väinö Tapio vaimonsa Hilma-Sohvian ja 4-vuotiaan tyttärensä Tertun kera. Tällä kertaa Väinö oli poissa kotoa, niin kuin hän joutuu yleensäkin olemaan, kun tienapaikkoja ei ole kodin lähettyvillä. Talo ei ole Väinö Tapion oma, vaan perhe on siinä ollut vuokralla n. 1 1/2 vuoden ajan. Hilma-Sohvia kertoi, että he olivat valmiit ostamaan tämän paikan sukulaisiltaan, jotka olivat talon jättäneet asuttuaan sen ensin rappiolle, mutta hinnoista ei ole sovittu. Talossa on toistasataa hehtaaria tarkalleen hakattua metsämaata, toista hehtaaria peltoa ja vielä koossa pysyvät rakennukset, mutta sittenkin on hyvin kyseenalaista, mikä hinta tilasta yleensä kannattaa maksaa.  Oli tullut ilta ja pimeä. Tervaksia pantiin piisiin ja radio pauhaamaan. Repusta etsittiin eväitä, piisin tulisessa porossa paistettiin perunoita ja talosta saatiin maitoa ynnä viiliä. Kelpasipa taas elämä. Hilma-Sohvia oli tosipuhelias ihminen, niin että kyllä asiat selvisivät, varsinkin kun vieraat silloin tällöin nykäisivät juttua liikkeelle. (Kuinka vähään sitä ihminen voi olla tyytyväinen. Nykyään tuntuu että raha ja kaikki muu määrittää ihmisen statuksen.)  Niinijärvi on erämaan talo, lähimpään tienpäähän on matkaa 9 kilometriä, lähin naapuri taas 5 kilometrin päässä. Kun mies on miltei kautta vuoden muualla työansioilla, Hilma-Sohvia joutuu Tertun kera olemaan kahden kotosalla. Mitenkäkö aika kuluu? Kahta lehmää hoidellessa ja tulipuut hankkiessa aika menee nopeasti, ettei huomaakaan. Tietenkin on yksinäistä, seuraa kaipaa joskus, mutta mitään pahempaa ikävää ei ehdi tulla. Posti on 15 km:n päässä, josta mies sen tuo työpaikaltaan kotona pistäytyessään. Lähimpään kauppaan on sama 15 km:n matka, kesällä suurimmaksi osaksi vesitietä ja talvella jäitse. Yhteydet eivät siis ole vallan toivottomat. (Niin, ei vallan toivottomat, mutta onneksi Siwa on yllättävän lähellä.)  Sinä iltana Niinijärvessä sain mielestäni selvän kuvan Suomen kansan suhtautumistavasta Suomen kansaneduskunnan valvomaan radio-ohjelmaan. Äsken taloon kankittu radio pauhasi koko illan, mutta Suomen ohjelma ei kelvannut, vaan kevyempää musiikkia etsittiin Ruotsista. Tuntui sitä tulevankin. Hilma-Sohvia antoi jyrkän hylkäystuomion kotimaisesta musiikkiohjelmasta, joka on liian korkealentoista, mihin arvosteluun Mukkalan Onni pidättelemättä yhtyi. Jouduttiin siinä kuuntelemaan Suomenkin ohjelmaa; muuan tohtorimies asetteli sivistystä hohtelevan lauseen toisensa perään kertoillen Ranskan kirjallisuuden valtavirtauksista jollakin vuosisadalla, mutta juttu tuntui luvalla sanoen aika tavalla kaukaiselta ja jäi ainakin meitä, Onnia ja minua tavoittamattomaksi, kun me kepakoilla kääntelimme ja koukimme paistinperunoita piisin hiilustassa.  Iltauutisten jälkeen Hilma-Sohvia levitti kahden hengen maattavan matrassin pirtin lattialle. Jonkinmoinen päänalunen ja täkki lisää, siinä meille makaukset. Matrassissa oli joskus ollut olkitäyte, mutta se oli ensin jauhautunut ruumeniksi ja sitten paakkuuntunut pieniksi kokkareiksi. Sai siinä etsiä ruumiilleen uniasentoa.  Piisi oli valaissut pirtin elämää koko illan, lamppua ei ollut tarvittu. Emäntä kävi nukkumaan Tertun viereen pirtin sänkyyn, mutta vuoteesta käsin vielä nakkasi pari kolme tervashalkoa piisiin. Alkoi kuulua paperin kahinaa sängystä. Hilma-Sohvia luki piisin loisteessa lehtiä. Kun emäntä seuraavana aamuna oli aamulypsyllä ja lehdet oli jätetty sängyn viereen lattialle, otin uteliaana ne käteeni katsoakseni, mitä oli se hengenruoka, jota Niinisyrjässä tervaksen loisteessa tutkitaan. Oli Oulun kommunistilehti ynnä Uusi Nainen, tiettävästi SKDL:n naistenlehti. Pitipä se melkein arvata.  Aamulla hörpättiin kahvit ja lähdettiin jatkamaan matkaa Perunkajärven pohjoispuolitse. Hilma-Sohvia neuvoskeli tietä ja varoitteli, että kun olette kulkeneet kaksi pitkää kilometriä, pitäkää oikealle, muuten tulette heidän niittytielleen. Ei ollut Onnikaan ennen kuullut matkoja mitattavan "pitkillä kilometreillä", mutta sekin koettiin. Ja havaittiin, että pitkä oli todella Hilma-Sohvian "pitkä kilometri".  Pyöriäislammen kämpällä olimme odotelleet Tarsarannan Pekkaa, jonka piti tulla kesällä kairaan karanneita lampaitaan etsimään, mutta kun Pekkaa ei kuulunut, panimme reput pykälään ja lähdimme suunnistamaan Luusuanvaaran taloon. Sai siinä aamurupeaman kivasti kävellä ennen kuin Suopajärven ranta oli tavattu.  Luusuanvaara antaa silmälle toisen näyn kuin Niinijärvi. Talo on siisti, ulkomaalattu, ja uusi navetta on valmistumassa. Talosta järveen käsin oli tehty kolme sarkaa uutta peltoa, ja lukemattomat olivat ne kivikasat, jotka odottivat talvea ja järveen ajamista.  Isäntä, sukuaan Tölli, lähtöään Nivalasta, oli kylällä, kotosalla oli emäntä lapsineen. Saapa etsiä rintamailtakin niin puhdaspiirteistä naisihmistä kuin Luusuanvaaran nuori emäntä. Aamiaisen siinä pyysimme laittamaan, sillä Onnilla tuntui olevan perunan hinku, arvaahan sen, kun olimme olleet pitkät ajat kahvin, voin, leivän ja poronlihan nojilla. Aamiaista odotellessa kyselimme emännältä elämisen keinoista näillä perukoilla. Kymmenen vuotta oli emäntä ollut talossa, seitsemänä vuonna niistä oli halla vienyt perunan, kolmena vain se oli onnistunut. Ohrankin oli halla vienyt tänä kesänä, muulloin se on menestynyt. Muuta viljaa ei kannata yrittääkään. Mutta maahan uskotaan kaikesta huolimatta, siitä oli todistuksena raiviot talon vierellä, ja Pellervo pirtin lehtikasassa. Neljän lypsävän turvin yritetään talossa elää, mutta savotasta on paras rahapenni kuitenkin saatava. Luusuanvaara on sikäli sivistyksen keinoissa kiinni, että järven toiselta puolen alkaa maantie, mutta niin vakuutti emäntä, että ei ole talossa sentään käynyt vieraita "haitaksi asti". (Oi, aikoja oi tapoja. Paljon on muuttunut. Vielä ku kehtais lähteä tuonne patikoimaan ja mennä johonki taloon ja pyytää aamiasta tai saati jäädä yöksi. Oliko ihminen ennen luotettavampi? Turvallisempi, lähimmäistään auttavaisempi? Pahoin pelkään että ensi kesän tullessa euroopassa nämä asiat jäävät entisestään paitsioon.)  Aamiainen, jonka emäntä meille valmisti, oli verraton. Ei siinä ollut muuta kuin keitettyjä perunoita, suolasiikaa ja poronlihaa, mutta voisulasta ja sipulista tehty kastike eli soosi oli jotakin niin mainiota, että se jäi ensimmäistä kertaa sitä saaneelle unohtumattomasti mieleen. (Tuota herkkua sitä mummollassakin sai monet kerrat.)  Luusuanvaarasta kävelimme Kiristäjäselän ylitse Saittajärvelle. Tarsa-Pekka oli kertonut, että Saittajoen länsipuolella oli järven rannalla kalamiesten kämppä, jossa voi yöpyä, ja joen suussa oli tammi, josta pääsee yli. Tulimme illan pimetessä Saittajärven rannalle ja näimme kämpän joen takana, mutta tammea ei jokisuussa näkynyt. Ei auttanut muu kuin lähteä tarpomaan raskaassa suossa jokivartta ylöspäin. Sadattelimme siinä vähän Pekkaa, mutta tulihan se tammi sieltä vastaan, vaikka olimme hämärän vuoksi ajaa sen ohi. Olipa joku kunnoton vetänyt porraspuut joen toiselle puolelle, niin että honka piti kaataa ja kantaa paikalle, ennen kuin yli päästiin. Aivan pimeä tapasi meidät matkalla kalapirtille. Roskainen pesä, mutta ruoka ja uni maistuivat väsyneille miehille. (Kaadamma tuo honka tuosta ja mennään yli, ei sole poka mikhän..!)  "Tämän pirtin on rakentanut Mikko Hotti v. 1920 ja nimeksi on pantu Kenttäkumpu Saittajärvellä." Tällainen "perustamiskirja" oli piirretty kämpän oveen, se tuntui paljon käytännöllisemmältä kuin peruskiveen muurattu pergamentti kuparilieriön sisään juotettuna. Keitähän varten ne oikein sinne piilotetaan?  Se, että Jukka Lindströmin lentokone ei päässyt laskeutumaan jäätyneeseen Saittajärveen ja että saimme sen takia kävellä tien päähän ja tietä pitkinkin, on taas asia sinänsä, eikä sillä ole mitään kirjallista arvoa, minkä takia sen sivuutamme.  Tarsarannasta olimme pyytäneet ja saaneet mukaamme muutaman kahvikupin, ja kun niistä ei otettu maksua, lähetin Helsingistä tilalle eräitä kuppeja. Lopetan tämän kirjoitukseni lainaamalla murrenäytteenä kirjeen, jonka sain Tarsarannasta. Se kuului kuin seuraa:  "Niin net lamphat löyvyi ja vielä lisän kans.  Mutta lissäynhet net olit kupikki. Jo met olema niitä ihmetelhet ja kummastelhet. On se vierhaittenki mielestä kahvi ollut makkeinta Kekkosen kupeista.  Emmekä met ossaa muuta ku kiittää ja kuttua toistikki tänne havon taka.  Tervheisiä vain.  piirteli Tarsa-Pekka väkinhen" 1952 Kekkonen oli suurmies ja ylpeä voi olla kyllä papastakin. Mutta ajat ovat todella muuttuneet. Kaikkea pitää hifistellä ja se tärkein unohtuu. Kanssa käyminen, et voi alkaa juttelemaan tuntemattomalle tuosta vain bussipysäkillä tai jos vaikka edes hymyilet niin sua pidetään hulluna (vaan kyllä kai sitä vähän hullu saa ollakki) tai ajatellaan että mitä tuo tietää mitä minä en tiedä. Sitten jos pyrkisit jonku tuntemattoman luo vielä yöksi, niin molempien pitäis olla vähintään 2 promillen humalassa, että se olisi ymmärrettävää. Toki pääministerin status tuo mukanaan tietyn turvallisuuden, että ihan suoraan ei voi verrata, mutta kaikkien näiden mukavuutta lisäävien vempaimien myötä meistä on tullut...erilaisia. 2016